Kohta vuorokausi ilman koiraa ja olen edelleen ihan tuskissani. Olen sitä mieltä, että minusta ei ole koirattomaksi ihmiseksi :( Tämä on t-u-s-k-a-a! Kunhan Saara kasvaa, niin meille ihan varmasti tulee taas koira. Isoa koiraa nyt ei kuitenkaan ehkä. Mieluiten mini grey, Whippet, joka mahtuu reissuille mukaan ja sitä uskaltaisi antaa isompien lasten ulkoiluttaa. Sitten jokus muutan varmasti takaisin maalle ja hommaan ainakin viisi kaunista pitkäsääristä upeaa greyhoundia, nyyh!Niin sulava, niin kaunis, greyhound. Ja minä päätin, että mitään muuta koirarotua kuin tuulennopeaa koiraa ei tänne tule pitkine karvoineen...
Tuntuu, että on epäreilua, että vastaan tulevilla koiranulkoiluttajilla on vielä oma ihana koiransa. Minulla ei ole ja on niin ikävä. Koska tämä helpottaa? Yritän keskittyä lapsiin ja hakea lohtua perheestäni, mutta iso pala puuttuu elämästä ja sitä ei voi heti korjata. Tämä on niin v-ä-ä-r-i-n!
Tulen kotiin ja vien vaistomaisesti kauppakassit syrjään, että koirat eivät ryöstä leipää, ai niin mitkä koirat? Portaissa laitan vaistomaisesti koiraportin kiinni, ai niin miksi? Ei tarvitse enää huolehtia.
Kotiin autolla ajaessa, odotan että tuttu pää heilahtaisi ikkunan takaa...
Jääkaapille mennessä, paistinpannun kolahtaessa odotan, että koska tassujen rapina kuuluu...
Koska kuuluu haukahdus...
Joka kerta, kun menen portaat alas, tuntuu kuin koira nostaisi päänsä patjalta ylös...
Pureskeltu juustohöylä tiskikoneessa...niin monen moista asiaa muistuttaa menneestä.
Vielä en tunne edes suurta helpotusta, kun ei tarvitse murehtia ulkoilutuksesta ja siivoamisesta...
Koska loppuu suru ja kyyneleet nää?
2 kommenttia:
Kunpa ois jotain lohduttavia sanoja. Mutta eihän niitä ole. Aika parantaa ja ikävä muuttuu kauniiksi kaipaukseksi ja muistoiksi :-)
Kiitos, vaan on tämä silti niin rankkaa. Onneksi lapset pitävät huolen, että ylim. aikaa ei jää murehtia.
Lähetä kommentti