Olen miettinyt koko talven pääni puhki elämäntilannettamme. Talvi on ollut yhtä hulinaa ja arjesta olen joten kuten yrittänyt selvitä. Mieskin on viikot poissa työmaalla Maarianhaminassa. Tännekään en ole ehtinyt kirjoitella. Vuoden vaihde oli raskas. Siihen on kuulunut puheterapeutin metsästystä, taksikyytien järjestämistä, lasten hoitopalavereita ja kuntoutustyöryhmän arviointijaksoja osastolla. En jaksaa enää välittää ainaisesta rahanmetsästyksestä ja pähkäilystäm iten maksaa kaikki laskuta (Kelan päätösten viipyminen ei auta yhtään asiaa). Melko lailla yksin saa kaikesta selvitä. Omista tai miehen vanhemmista ei tällä hetkellä ole apua. Siihen ovat syynä pitkät valimatkat (1000 km) ja toisen sairastelu ym.Siihen tulokseen olen päässyt, että parasta olisi muuttaa Paimioon takaisin.
Syitä muuttoon:
+työmatka 5 min. Nykyisellään 37 km ja 40 min./suunta ja bensaan yli 300 €/kk
+ei taksimaksuja puheterapiaan, jotka ovat 160 €/kk (Paimiossa oma puheterapeutti)
+asuntolaina puolittuisi
+säästöä melkein 1000 €/kk eli voisin jäädä osittaiselle hoitovapaalle.
Muutokset?Pojilla vaihtuu päiväkoti joka tapauksessa syksyllä, joten vaihto menisi luontevasti. Ainoat miinukset liityvät Veraan:
-kavereiden jäämiseen Paraisille, (mutta jos muutto osuu kesään, niin aloittaa koulun ihan oikeaan aikaan uudessa paikassa, jossa sitten pääsisi mm. kävellen kouluun). Tästä taas plussia.
+Ei hermoilua ehtimisestä taksiin
+avaimen jäädessä kotiin, äidin työpaikka lähellä, voin tulla päästämään Veran sisälle.
+lääkärissä käynneistä ei koituisi onnettoman montaa poissaolotuntia, kun työ ja lasten neuvola ym. lähellä.
+Paimiosta saa MLL:n hoitajan (Paraisilla ei ole)
+työkavereita, jotka voivat auttaa lastenhoidossa.
+harrastusmahdollisuudet mäkihypystä alkaen lajiin kuin lajiin (Paraisilta puuttuu mm. uimahalli ja kuntoilukeskus)
Mitä enemmän mietin, sitä houkuttelevammalta muutto Paimioon tuntuu. Siellä on hyvä työilmapiiri, jota en ole valmis vaihtamaan kantasairaalan melskeeseen ja stressiin.
Eniten houkuttaa elinkulujen puolittuminen, joka mahdollistaisi lapsentahtisemman elämän. He ovat vain hetken pieniä. Nyt jo työmatka syö päivästä ainakin sen kaksi tuntia...
Tätä on pohdittu ja vatvottu, uusi talo ja kaikki, mutta täällä en kuitenkaan koe olevani niin onnellinen kuin suunnielmissa oli. Kun koko talo projekti alkoi vuonna 2005, ei vielä ollut Oscaria eikä muitakaan diagnooseja. En osannu kuvitellakaan miten tarpeellisia saattavat olla puheterapeutti, päiväkodin pienryhmä tai MLL:n lastenhoitopalvelut. Elämä ei aina vain mene niin kuin suunnittelee, miksi en siis voisi elämäntilanteen muuttuessa muuttua sen mukana ja mukauttaa elämämme uusiin uomiin paremmin sopivaksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti